1956: Alku

Kaikki alkoi visiosta. Kesäkuussa 1956 Loren Cunningham, 20-vuotias opiskelija vietti osan kesälomastaan Nassaussa, Bahama-saarilla, ollen osana lauluryhmää. Siellä ollessaan Lorenilla oli kokemus, joka oli tuleva muuttamaan hänen koko elämänsä.

”Sinä iltana meidän keikkamme jälkeen minä menin takaisin lähetystyöntekijöille varattuun vierashuoneeseen, jossa oli valkoiset seinät ja saarimaisemaa kuvaava taulu halvoissa puu-kehyksissä. Menin makaamaan selälleni sängylle, tein tyynystäni mukavan ja avasin raamattuni, pyytäen Jumalaa puhumaan mieleeni. Seuraavaksi tapahtunut oli kaukana normaalista. Yhtäkkiä katselin ylläni olevaa maailman karttaa. Mutta tuo kartta oli elävä, se liikkui! Minä nousin istumaan, hieroin silmiäni ja ravistin päätäni. Se oli elokuvan pätkä, joka tapahtui mielessäni. Pystyin näkemään kaikki maanosat. Aallot hakkasivat rantoja. Aallot tavoittivat jokaisen maanosan, ja jokainen maanosa peittyi hiljalleen aaltojen alle. Minä pidätin hengitystäni. Sitten, katsellessani sitä kaikkea, näkymä muuttui. Aallot muuttuivat nuoriksi ihmisiksi, lapsiksi, minun ikäisikseni, ja jopa nuoremmikseni, peittäen kaikki maaosat. He olivat puhumassa ihmisille kadunkulmissa ja baarien ulkopuolella. He menivät ovelta ovelle. He saarnasivat. ”Oletko se todella sinä, Jumala?” ihmettelin, ja katselin vieläkin sitä kaikkea. Nuoria ihmisiä, oikeastaan vasta lapsia, menossa lähetystyöhön! Mikä mahtava idea! Ja minä ajattelin: ”Miksi Jumala antoi minulle tämän vision?””

Kesään 1960 mennessä Loren oli valmistunut koulustaan. Kokemuksillaan johtajuudesta, ja tämä visio mielessään, Lorenista tuli Los Angelesissa olevan seurakunnan nuorisotyöntekijä. Ensimmäinen toteutettu lähetysmatka suuntautui Havaijille tämän seurakunnan nuorten kanssa, ja Loren oli mukana oppimassa. Tulokset olivat sekavat. Vain pieni osa ryhmästä keskittyi itse palvelemiseen. Loput keskittyivät nähtävyyksien katselemiseen. Jonkin ajan miettimisen jälkeen Loren tuli seuraavaan tulokseen: tarvitaan sääntöjä. Ensimmäinen sääntö syntyi siitä tosiasiasta, että joidenkin osalta lähtysmatka oli mennyt pilalle sen takia, että joitakin nuoria oli alkanut seurustelemaan paikallisten nuorten kanssa. Toinen sääntö muodostui Havaijin matkan jälkeen.

1.    Ei seurustelua.
2.    Lähetysmatkat olivat vain palvelemista varten.

Havaijin matkan jälkeen Loren koki, että hänen täytyisi keskittyä enemmän visioonsa. Hän tarvitsi selkeyttä ja ohjausta. Hänen täytyi oppia tuntemaan ne kulttuurit joita hän halusi tavoittaa. Loren sai mahtavan sopimuksen ”Maailman-ympäri-matkasta” lentoyhtiön kanssa, ja alkoi ottamaan askeleita kohti vision todeksi muuttumista. Hän vieraili Intialaisessa kylässä, jossa eräs poika oli kuollut tappelussa. Loren oli mukana hautajaisissa, joissa pojan ruumis poltettiin roviolla.

”Seisoin keskellä ihmismassaa, katsellen kuinka liekit nuolivat ruumista, ja aloin ymmärtää että tämä poika oli mennyt pois, peruuttamattomasti. Siellä oli erittäin vahva ja raskas epätoivon ilmapiiri…en voinut unohtaa sitä toivottomuutta ihmisissä nuotion ympärillä. Minä jäin yksin suunnattoman haluni kanssa kertoa noille elossa vielä oleville, että ”On olemassa toivoa, ja sen toivon nimi on Jeesus”.”
Kun Loren palasi matkaltaan, hän tiesi että jotakin täytyi tehdä. Loren oli ajamassa etelää kohti moottoritiellä kyydissään Bob ja Lorraine Theetge, pariskunta siitä seurakunnasta jossa Loren oli työskennellyt, ja he keskustelivat Lorenin visiosta. Tuon keskustelun jälkeen Loren oli erittäin rohkaistunut ja hänellä oli kaksi ensimmäistä YWAM:in henkilökunnan jäsentä. Tuon keskustelun aikana visio kasvoi suuresti. Se tulisi olemaan organisaatio, joka lähettää nuoria lukion jälkeen löytämään omaa tarkoitustaan ennen kuin lähtevät jatko-opiskelujen pariin, ja tämä järjestö toivottaisi tervetulleeksi kaikki kristityt kirkkokuntaan katsomatta. Se oli visio, joka muuttui todellisuudeksi vuonna 1960.

60-luku >>